Lahden Jaksonkadun uuden asuinkorttelin julkisivuissa häilyy kauan sitten kadonnut asemarakennus. Kuvataiteilija Tatu Tuominen tutki Lahden historiaa ja innostui rautateiden merkityksestä kaupungin synnylle. Taideteoksen kautta paikan menneisyys on nyt osa asukkaiden elämää.
Vanha puinen Lahden rautatieasema häilyy graafisina kuvioina Lahden Matkakeskuksen viereisen asuinkorttelin neljän kerrostalon julkisivuissa. Kuvataiteilija Tatu Tuomisen teos Ratavarren aarre on kunnianosoitus rautateiden pitkälle historialle. Teos sijoittuu Lahden Asunnot Oy:n ja TA-Asumisoikeus Oy:n rakennuttamaan uudiskohteeseen osoitteessa Jaksonkatu 1–9.
“Toiveenani oli, että teos voisi syventää Jaksonkadun uusien asukkaiden suhdetta asuinpaikkaansa”, kertoo Tatu Tuominen ajatuksestaan teoksen taustalla.
Ratavarren aarre -teoksen innoittajana on Suomen rautateiden historia ja niiden merkitys kyseiselle paikalle. Rautatien ansiosta Lahdesta kehittyi aikoinaan kaupunki. Kun rautatiet tulivat 1800-luvun loppupuolella Suomeen, raiteita pitkin ei kulkenut vain ihmisiä ja tavaroita, vaan ne olivat tiedon ja kulttuurivaihdon valtateitä.
Teosta suunnitellessaan Tuominen tutustui Suomen Rautatiemuseon arkistoihin, jonka kokoelmista löytynyt akvarellein väritetty rakennuspiirustus Lahden järjestyksessään toisesta rautatieasemasta on toiminut teoksen lähtökohtana. Vuonna 1878 rakennetun rautatieaseman suunnitteli arkkitehti Knut Nylander. Kaunis asemarakennus oli puuta ja keisarillisen tyylin mukaan keltainen. Valmistuttuaan se oli paikkakunnan tärkeimpiä kulttuuritiloja. Rakennus purettiin vuonna 1935 nykyisen asemarakennuksen tieltä.
Vanhasta rakennuspiirustuksesta Tuominen poimi teokseen kuvafragmentteja, jotka uurrettiin fotomekaanisin keinoin betonielementtien pintaan. Viisiosainen teos sijoittuu eri puolille asuinkorttelin julkisivua. Kuvat ovat samassa mittakaavassa kuin alkuperäinen asemarakennus.
Heijastukset jo kadonneesta rautatieasemasta, joka aikoinaan sijaitsi Jaksonkadun asuinkorttelin lähellä, häilyvät rakennuksen pinnoilla. Teoksen myötä kaupungin menneisyys ja nykyhetki asettuvat limittäin tässä korttelissa, kertoo Tuominen teoksestaan.
Teos toteutettiin tilaustyönä Lahden Asunnot Oy:lle ja TA-Asumisoikeus Oy:lle. Teoksen taidekoordinoinnista ja tuotannosta vastasi Upeart.
“Trackside Treasure”, 2023 Photo: Ilkka Vuorinen, 2023
The facades of the new residential block on Lahti’s Jaksonkatu feature images of a long-lost station building. Visual artist Tatu Tuominen researched the history of Lahti and was impressed about the significance railways had for the birth of the city. The artwork in place, the history of the site is now part of the residents’ lives.
The old wooden railway station of Lahti is seen as graphic images on the facades of the four apartment buildings in the residential block next to Lahti Travel Centre. Visual artist Tatu Tuominen’s work Trackside Treasure is a tribute to the long history of the railways. The work is located in a residential block built by Lahden Asunnot Oy and TA-Asumisoikeus Oy at Jaksonkatu 1–9.
“My aim was that the artwork could deepen the relationship of the people living in Jaksonkatu to their place of residence,” says Tatu Tuominen about the idea behind the work.
The inspiration for the work Trackside Treasure is the Finnish railway history and its importance to the place in question. Lahti developed into a city because of the railway. When the first railways were built in Finland at the end of the 19th century, not only people and goods traveled along the tracks, but they were highways of information and cultural exchange.
When planning the piece, Tuominen went through the archives of the Finnish Railway Museum, and found a beautiful watercolored plan of the now lost railway station of Lahti. This picture served as the source image of the work. Built in 1878, the railway station was designed by architect Knut Nylander. The station building was made of wood and painted yellow according to the prevailing imperial style. After completion, it was one of the most important cultural spaces in the vicinity. The building was demolished in 1935 to make way for the current station building.
Tuominen sampled fragments from the old plan which were etched into the surface of the concrete elements by photomechanical means. The five-part work is located on different sides of the facade of the residential block. The pictures are on the same scale as the original station building.
“Reflections from disappeared train station, which was once located near the Jaksonkatu residential block, can be seen on the surfaces of the building. By looking at the artwork, the city’s past and present are superimposed in this building,” says Tuominen about his work.
The work was commissioned for Lahden Asunnot Oy and TA-Asumisoikeus Oy. Upeart was responsible for the art coordination and production.
Tatu Tuominen, Death in All Fields (After Wenceslaus Hollar II), 2022, etsaus, 36,4 x 30,8 cm, Photo Tatu Tuominen, 2022
TATU TUOMINEN: Death in All Fields 4.1.–29.1.2023 Galleria G, Pieni Roobertinkatu 10, Helsinki ti-pe 12–17 la-su 12–16
(in English below)
Death in All Fields täyttää Galleria G:n satoja vuosia vanhoilla kuoleman kuvilla. Mitä 1600-luvun historialliset grafiikanvedokset voivat kertoa meille tässä sodan ja ekokatastrofin ajassa? Kuvataiteilija Tatu Tuominen jäljensi ja painoi näyttelyynsä museoiden digitaalisista kokoelmista peräisin olevia neljäsataa vuotta vanhoja etsauksia. Katsoja näkee teokset tutkijasalin pöydällä grafiikan lehtinä, kehystettyinä teoksina gallerian seinällä sekä nettiselaimen esikatselukuvina.
Neljäsataa vuotta sitten ainoa tapa levittää visuaalista tietoa oli painaa kuva. Teksti ja painettu kuva hallitsivat tiedonvälitystä puoli vuosituhatta. Tässä mielessä nykyinen tapa katsoa kuvaa pääasiassa näytöltä on varsin tuore.
Kuvataiteilija Tatu Tuominen on muutaman vuoden ajan perehtynyt historialliseen taidegrafiikkaan kansainvälisten museoiden avoimissa digitaalisissa kokoelmissa. Hän huomasi, että kuvat sivilisaation raunioista, ammoisista kalmoista ja vihaisista ihmisjoukoista sekä poltetusta maisemasta puhuttelivat yllättävän paljon. Taideteokset lähestyvät näitä aiheita toisaalta suorasukaisesti vääntyneiden ruumiiden ja pääkallojen, toisaalta mytologisten teemojen, vertauskuvien ja huumorin kautta.
Tuominen rajasi huomionsa nimenomaan kuoleman kuvastoon. Hän kirjoitti kokoelmien hakukoneeseen asiasanaksi ”death” ja rajasi haun 1600-luvun etsauksiin. Hakutuloksia selatessa toisiaan seuraavat kuvat tuntuivat muodostavan tarinan. Kokoelmien hakutoiminto oli kuin outo anakronistinen kone, joka kykeni kokoamaan arkiston teoksista makaaberin narratiivin. Lopulta sadoista kuvista valikoitui kolme, jotka toimivat näyttelyn teosten lähtökohtana. Esillä olevat grafiikan vedokset ovat digitaalisen kuvan perusteella tehtyjä tarkkoja jäljennöksiä: Tuominen piirsi alkuperäisten kuvien viivat ja pisteet vektorigrafiikaksi, jonka uursi tietokoneavusteisella piirturilla kuparilaatalle, jolta ne painettiin paperille. Taiteellinen prosessi jatkui siten, että taiteilija muokkasi kuvien rakennetta ja leikkasi sekä liimasi vedoksia kollaaseiksi.
Kesällä Tuominen vieraili Hampurin taidehallissa ja tiedusteli, sattuisiko heidänkin kokoelmistaan löytymään näyttelyyn työstettyjä kuvia. Uskomatonta kyllä, paikan tutkijasalissa hänen eteensä tuotiin kaikki kolme alkuperäistä kuvaa. Katsomiskokemus oli ratkaisevasti erilainen. Passepartout’issa olevia vedoksia sai pidellä käsissään. Teokset olivat hämmästyttävän pieniä ja hauraan näköisiä kellertäviä paperilappusia. Ne tuoksuivat vienon ummehtuneelta. Tästä huolimatta tutkijasalin pienet kuvat olivat vaikuttavia, sillä ne tuntuivat puhuvan suoraan menneisyydestä. Galleria G:n näyttelyn etuhuoneessa oleva installaatio on tuon kokemuksen innoittama. Sen osana on Hampurin taidehallista peräisin oleva 100 vuotta vanha grafiikan säilytyskansio.
Historiallisten kuvien toisintaminen, muokkaaminen ja esittäminen tässä hetkessä muuntavat menneisyyden narratiiveja. Näyttelyssä lainattujen kuvien, prosessien, painopaperien, kehysten ja jopa gallerian seinien topografinen kerrostaminen kyseenalaistaa tuttuja tapoja katsoa kuvaa. Teokset kutsuvat katsojan pohtimaan, kuinka vedokset vertautuvat nykypäivän järkyttävään kuvavirtaan – ja myös sitä, miten kuolemaa voi ylipäätään esittää kuvina.
Tatu Tuominen (s. 1975) asuu ja työskentelee Helsingissä. Tuominen käsittelee teoksissaan painetun kuvan ja muistin välistä suhdetta. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 ja työskentelee siellä taidegrafiikan lehtorina. Tuominen on pitänyt 16 yksityisnäyttelyä ja yli 50 ryhmänäyttelyä kahdessatoista eri maassa. Tuomisen teoksia on ollut esillä muun muassa Nykytaiteen museo Kiasmassa, MOCA Shanghaissa, Suomen Tukholman instituutissa, Forum Boxissa, SIC Galleriassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Viime vuosina Tuominen on toteuttanut useita julkisia tilausteoksia Helsinkiin ja Lahteen.
Näyttely on toteutettu Suomen kulttuurirahaston Ilta ja Pentti Kaskipuron rahaston apurahan tuella.
—————————————-
TATU TUOMINEN: Death in All Fields Jan 1–29, 2023 Galleria G, Address: Pieni Roobertinkatu 10, Helsinki Tue–Fri, 12 am to 5 pm Sat–Sun 12 am to 4 pm
Death in All Fields fills Gallery G with imagery of death from the 17th century. What can historical prints tell us in this time of war and eco-catastrophe? For his exhibition visual artist Tatu Tuominen reproduced and printed four-hundred-year-old etchings from the online collections of museums. The viewer can see the works as prints on a study room table, as framed artwork on the gallery wall, and as thumbnails in a web browser.
Four hundred years ago, the only way to distribute visual information was to print an image. Text and printed images dominated dissemination of knowledge for half a millennium. In this sense, the current way of viewing images mainly on a screen is very recent.
For a few years, visual artist Tatu Tuominen has been browsing historical prints in the open digital collections of international museums. He noticed that the pictures of the ruins of the civilization, ancient corpse, angry crowds and the burnt landscape were intriguing. The works in the collection have a twofold approach to these subjects: straightforwardly displaying twisted bodies and skulls and through mythological themes, metaphors and humor.
Tuominen limited his focus specifically to the imagery of death. He entered the keyword ”death” on the search engine of the collections and limited the search to etchings from the 17th century. When browsing the search results, the thumbnail pictures following each other seemed to form a story. The search function of the collections was like a strange anachronistic machine that was able to assemble a macabre narrative from the works in the archive. In the end, Tuominen selected three pictures from the hundreds of images, which served as the starting point for the works shown in the exhibition. The prints on display are exact reproductions made on the basis of the digital photographs of the originals: Tuominen drew the lines and dots of the images as vector graphics, which were traced with a computer-aided plotter onto a copper plate, from which they were printed on paper. The artistic process continued: The artist reshaped the structure of the images and cut and pasted the prints into collages.
Last summer, Tuominen visited Hamburger Kunsthalle in Hamburg and inquired if they could find the original prints that he was working with in their collections. Surprisingly, all three original prints were brought before him in the study room of the Kunsthalle. This viewing experience was significantly different. One could actually hold the prints encased in passepartout. The works were amazingly small, fragile-looking yellowish slips of paper. They had a musty smell. Despite this, the small prints in the study room were impressive, as they seemed to speak directly from the past. The installation in the front room of the exhibition at Galleria G is inspired by that experience. It includes a 100-year-old portfolio box from the Hamburger Kunsthalle.
Reproducing, modifying and presenting historical images in the context of today transforms narratives of the past. The topographical layering of found images, processes, printing papers, frames and even the gallery walls in the exhibition questions familiar ways of viewing artwork. The works in the exhibition invite the viewer to contemplate how the prints on display compare to today’s flow of shocking images on our screens – and also how can death be portrayed in an image.
Tatu Tuominen (b. 1975) lives and works in Helsinki. His work deals with the relationship between printed image and memory. Tuominen received his Master’s degree in fine arts from The Academy of Fine Arts Helsinki in 2006 and works there now as the lecturer in printmaking. His work has been featured in 16 solo exhibitions and more than 50 group exhibitions in twelve different countries. Tuominen’s works have been exhibited, among others, at the Contemporary Art Museum Kiasma, MOCA Shanghai, the Finnish institute in Stockholm, Forum Box, SIC Gallery and the art museums of Pori, Jyväskylä, Lahti, Lapua and Rovaniemi. In recent years, Tuominen has also carried out several commissioned public artworks in the cities of Helsinki and Lahti.
The exhibition has been supported by The Finnish Cultural Foundation’s Ilta and Pentti Kaskipuro Fund.
Forum Box esittää Jussi Juurisen, Ari Pelkosen ja Tatu Tuomisen yhteisnäyttelyn Yksityiset arkistot 31.8.–24.9.2018.
Yksityiset arkistot -näyttelyn kolme taiteilijaa ovat kehittäneet suomalaista taidegrafiikkaa omilla tahoillaan yli kymmenen vuoden ajan. He ovat vaihtaneet ajatuksia taiteesta jo opiskeluajoista lähtien, mutta kyseessä on kolmikon ensimmäinen yhteisnäyttely.
Yksityiset arkistot käsittelee painettuun taiteeseen liittyviä kysymyksiä mutta ei väline-erityisellä tavalla: Teokset asettuvat välineidenväliselle alueelle painetun taiteen, maalauksen, prosessitaiteen, installaation, liikkuvan kuvan ja äänen keinoin. Teokset ottavat etäisyyttä kuvallisuuteen, ja sen sijaan painolaatan ja arkiston käsitteet nousevat näyttelyn keskiöön. Esitetään kysymys: Mitä uusia merkityksiä painettu taide saa juuri tästä hetkestä katsottuna?
Tatu Tuomisenteoksien lähtökohta on eräs modernia arkkitehtuuria käsittelevä kirja (The Future of Architecture Since 1889, Phaidon, 2012). Tuominen on käyttänyt kirjan sivuja teostensa lähdemateriaalina. Esillä on muun muassa sarja arkkitehtonisia kollaaseja, joiden taiteilijakehysten rakenteet rikkovat kuva-alan ja kehyksen välisen rajan. Tuomisen videoteoksessa kollaasien sivutuotteena syntynyt silppu, modernismin kuvat, leijuvat ja lipuvat katsojan ohi. Kaupunkisilpun ja musiikin kollaasi voisi olla jonkin kaukaisen tulevaisuuden arkisto elämänmuotomme jäänteistä. Entä mitä viestittää sykkivä piirtoheitin?
Ari Pelkosenootrauksen ja puupiirroksen keinoin toteutetussa teossarjassa käydään inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä maalatun ja matriisiin kaiverretun rajaa. Ihmisen kuva purkautuu painolaatan pintaan. Videoprojektiosta ja kaiverretusta painolaatasta koostuvassa installaatiossa tekijä maalaa näyttämöllisen tilansa välillä auki ja välillä kiinni. Ennen painamisen keinot ovat olleet tapoja välittää ja luokitella informaatiota. Pelkosella ne ovat tapoja välittää toisenlaista tietoa, sellaista joka on arkistoitu kohtaan ”Henkilökohtaista.”
Jussi Juurisenteoskokonaisuudessa käsitellään originaaligrafiikan arkistoa: Rajatut editiot korvaa laattasarjojen työstö ja mahdollinen ”ääretön” määrä vedosvariaatiota. Juurisen animaatioteokseen koodattu algoritmi arpoo sattumanvaraisesti kuvavariaatioita viereisessä arkistokaapissa olevien painolaattojen kuvioista. Jos katsoja haluaisi nähdä jokaisen eri variaation, teoksen ääressä kuluisi yli 8000 vuotta. Tuo aika ei ole ääretön, mutta vie ihmisyksilön kuvittelukyvyn tuollepuolen.
Näyttelyn teoksia määrittelevät niiden tekeminen itsessään, materiaaliset ominaisuudet ja sattuma. Digitalisoituneen maailman hetkellisten sähköisten kuvien sijaan Yksityiset arkistot tarjoaa aineellisuutta, analogisuutta ja mahdollisuuden kohdata teos kasvokkain. Arkisto on muistin jatke. Ajassa jossa painettu sana ja kuva ovat tiedonvälityksellisessä mielessä korvattavissa, ne siirtyvät yksityisen alueelle.
Jussi Juurinen(s. 1976) on vantaalainen kuvataiteilija. Juurisen työskentelyn lähtökohtana on puupiirrostekniikka ja hänen teoksensa ovat tilallisia kokonaisuuksia. Juurinen on valmistunut Aalto-yliopistosta vuonna 2011 ja toimii lehtorina Pekka Halosen akatemiassa. Hänen töitään on ollut esillä Lahden, Riihimäen, Hyvinkään ja Lapuan taidemuseoissa, Helsingin taidehallissa, Seinäjoen taidehallissa ja Mäntän Kuvataideviikoilla. Yksityisnäyttelyitä Juurisella on ollut muun muassa Porvoon taidehallissa, Galleria G:ssä ja Galleria Koneessa. Juurisen teoksia on muun muassa Suomen valtion, Vantaan sekä Jyväskylän taidemuseon, Kuvataideakatemian ja Kätilöopiston sairaalan kokoelmissa. Juurinen on ollut ehdokkaana Queen Sonja Print Award -palkinnon saajaksi 2016.
Ari Pelkonen(s. Porissa 1978) on tunnettu teoksistaan, joissa yhdistyy maalaus ja taidegrafiikan puupiirros. Pelkonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi 2007 ja hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2012. Pelkonen on pitänyt yksityisnäyttelyitä muuan muassa Galleria AMAssa ja Tampereen taidemuseossa. Hänen teoksiaan on ollut esillä muun muassa Aboa Vetus & Ars Novassa, Galleria Kunstverketissä Oslossa, Western Exhibition -galleriassa Chicagossa sekä Jyväskylän, Vantaan ja Salon taidemuseoissa. Pelkosen teoksia on mm. Nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valtion, Saastamoisen säätiön, Jenny ja Antti Wihurin säätiön, Paulon säätiön ja useiden suomalaisten taidemuseoiden kokoelmissa.
Tatu Tuominen(s. 1975) on helsinkiläinen kuvataiteilija, jonka teokset käsittelevät arkkitehtuuria, asumisen ideaaleja ja muistia. Työskentelyssään hän käyttää grafiikkaa, videota, installaatioita, maalauksia ja piirustuksia. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 ja opettaa siellä nykyään taidegrafiikan lehtorina. Hän on esiintynyt useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä: Nykytaiteen museo Kiasmassa, Lahden, Rovaniemen ja Lapuan taidemuseoissa, TR1 Taidehallissa Tampereella, MOCA Shanghaissa, Constellation Studiossa Lincolnissa Yhdysvalloissa ja HilbertRaumissa Berliinissä. Tuomisen teoksia on muun muassa Nykytaiteen museo Kiasman, Suomen valtion, HAM Helsingin taidemuseon ja Ranskan kansalliskirjaston kokoelmissa.
Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö ja AVEK
—–
Printed Image Shifts into the Private Realm
Forum Box presents Private Archives – a joint exhibition by Jussi Juurinen, Ari Pelkonen and Tatu Tuominen 31 August – 24 September 2018.
Jussi Juurinen, Ari Pelkonen and Tatu Tuominen have been developing Finnish printmaking individually for more than ten years. While they have been exchanging ideas ever since they attended art school together, Private Archives is their first joint exhibition.
Private Archivesgrapples with issues of printed matter but not with a medium-specific approach. The work situates itself in an intermedial space among printed matter, painting, process art, installation, moving image and sound. By creating distance from the image itself, the works come together to evoke concepts of matrix and archive. The exhibition poses a question: What new meanings does printed matter convey when viewed from here and now?
The starting point of the work by Tatu Tuominenis a book on modern architecture (The Future of Architecture Since 1889, Phaidon, 2012). Tuominen uses the pages of the book as source material. Items on display include a series of architectural collages which intrude on the boundary between image and frame. In Tuominen’s video which accompanies the collage series, the image shred of modernism, hover and float past the viewer. The urban debris and sound collage could be seen as an archive of our way of life viewed from the far future. And what does the pulsating overhead projector communicate?
In Ari Pelkonen’sseries of work he treads the boundary between humane and inhumane – between painted and carved in matrix. Executed by means of graining and woodcut, the image of man unravels into the surface of a block of birch veneer. In an installation comprised of a video projection and a woodblock, the auteur paints a stage-like space which is sometimes open, sometimes closed. In the past, printing has served as a means to disseminate knowledge and classify information. Pelkonen uses these means to disseminate another type of information: that which is filed under “Private.”
Jussi Juurinen’sbody of work deals with the archive of original print: The limited editions are substituted by milling a series of blocks and possible “infinite” amount of print variations. The algorithm coded within Juurinen’s animation work draws on arbitrary variations of images from the patterns of woodblocks stored in an archival cabinet also on display. If the viewer wishes to see each variant, they would have to spend over 8000 years beside the piece. That stint is not infinite but borders the limits of our imagination.
The work in the exhibition is defined by the actual making of it, the qualities of the material and chance. Instead of the ephemeral images provided by our digitalized world, Private Archivesoffers materiality, the analogue and a possibility to have a face-to-face encounter with the artwork. In an era where the printed word and image can be fleeting and disturbingly impersonal, these works ask the viewer to occupy a private, sensual space.
Jussi Juurinen (b. 1976) is a visual artist living in Vantaa. The technique of woodcut is the starting point of Juurinen’s practise, although his pieces are spatial entities. Juurinen has graduated from Aalto University in 2011 and works as a Lecturer in Vocational College of Pekka Halonen. His work has been featured in Lahti, Riihimäki, Hyvinkää and Lapua Art Museums, Kunsthalle Helsinki, Seinäjoki Art Hall and Mänttä Art Festival. Juurinen has had solo exhibitions in Porvoo Art Hall, Galleria G and Galleria Kone. His works are featured in collections of numerous institutions such as The Finnish State Art Collection, Vantaa and Jyväskylä Art Museum, Finnish Academy of Fine Arts and Kätilöopisto Maternity Hospital. Juurinen was nominated as a candidate for Queen Sonja Print Award in 2016.
Ari Pelkonen (b. 1878 in Pori) is known for his work that brings together painting and woodcut printmaking. Pelkonen gratuated as a Master of Fine arts from the Finnish Academy of Fine Arts in 2007 and he was nominated The Young Artist of the Year 2012. Pelkonen has had solo exhibitions in Galleria AMA and Tampere Art Museum among other venues. His works have been featured in Aboa Vetus & Ars Nova, Galleria Kunstverket in Oslo, Western Exhibition Gallery in Chicago and in Jyväskylä, Vantaa and Salo Art Museums. His work is featured in collections of institutions such as Kiasma Contemporary Art Museum, The Finnish State Art Collection, Saastamoinen Foundation, Jenny and Antti Wihuri Foundation, The Paulo Foundation and in the collections of several Finnish Museums.
Tatu Tuominen (b. 1975) is a visual artist from Helsinki. His work addresses architecture, ideals of living and memory. In his practice he uses different media: printmaking, video, installations, painting and drawing. He graduated as Master of Fine Arts from The Finnish Academy of Fine Arts in 2006 and works there currently as the Lecturer in Printmaking. His work has been featured in solo and group exhibitions in numerous institutions such as Kiasma Contemporary Art Museum; Lahti, Rovaniemi and Lapua Art Museums; MOCA Shanghai; TR1 Kunsthalle in Tampere; Constellation Studios in Lincoln, USA and HilbertRaum in Berlin. His work is featured in collections of institutions such as Kiasma Contemporary Art Museum, The Finnish State Art Collection, HAM Helsinki Art Museum and The National Library of France.
Nykytaiteeseen keskittyvän verkkojulkaisun Editmedian Rosa Kuosmanen kirjoittaa 21.3.2018:
“PRINT(MAKING) IS NOT DEAD – NYKYTAIDEGRAFIIKKA TÄNÄÄN
SICissä avautunut seitsemän nykytaiteilijan ryhmänäyttely The Eagle Has Landed kysyy, mitä on taidegrafiikka tänään. Teokset testaavat ja venyttävät taidemuodon konventioita ja rajoja, liukuen eri esitystapojen ja tekniikoiden välillä. Niinpä se saa myös pohtimaan, onko taiteenlajien rajojen hämärtyessä nykytaidegrafiikkaa ylipäätään mahdollista kategorisoida omaksi taiteenalakseen?
(kuva: SIC/Tuomas Linna, 2018)
Perinteinen taidegrafiikka tunnutaan usein asetettavan johonkin taidekäsityön ja kuvataiteen väliselle harmaalle alueelle. Ainakin nykytaidegrafiikan suuntauksiin vihkiytymättömällä mielikuva on pitkään nojannut yksipuoliseen ajatukseen kaksiulotteisesta, esitystavoiltaan konventionaalisesta – ja huokeammasta – taiteenlajista. Taidegrafiikka vaikuttaa edelleen jääneen uniikkia taideteosta glorifioivalla nykytaidekentällä vähemmälle huomiolle, osittain juuri painokuvan ja vedosten monistusmahdollisuuden vuoksi. Kuvan loputtoman monistamisen, jatkuvan uudelleen muokkauksen, hajottamisen ja lainaamisen aikakaudella digitaalisen ja analogisen, alkuperäisen ja reproduktion väliset rajanvedot kuitenkin hämärtyvät entisestään. Taidegrafiikka ei ole tässä poikkeus.
Digitaalinen murros on demokratisoinut suuritöistä manuaalista työstämistä ja kallista painolaitteistoa, työvälineitä ja painopajoja edellyttävää taidelajia. Taidegrafiikan suosio nykytaiteilijoiden keskuudessa tuntuu kasvaneen, ja grafiikasta on tullut monien uusien tekijöiden päämedium. Samalla monet tekijät liikkuvat sujuvasti taiteen, suunnittelun ja esimerkiksi kuvituksen rajapinnoilla. Suomessa nykytaiteen museoihin nykytaidegrafiikka tekee isommassa mittakaavassa vielä tuloaan, mutta galleriakentällä sen uudet ilmenemismuodot saavat yhä enemmän tilaa myös grafiikkaan keskittyvien tilojen ulkopuolella. Viimeistään uniikkeja vedoksia ja pieniä editiomääriä suosivien ja tekniikoita kokeilevasti yhdistelevien tekijöiden myötä taidegrafiikka on alettu mieltää tasavertaiseksi nykytaiteen lajiksi.
Konsta Ojalan SICiin kuratoima näyttely The Eagle Has Landed osoittaa, että nykytaidegrafiikka on kaikkea muuta(kin) kuin kaksiulotteisia painokuvia. Se kurkottaa voimakkaasti muiden nykytaidelajien suuntaan yhdistäen taidegrafiikan menetelmillä toteutettuja elementtejä veistokseen, performanssiin, käsitteellisiin lähtökohtiin ja installaatioon. Materiaalisuus ja tilallisuus ovat näyttelyssä vahvasti läsnä. Teokset testaavat taidegrafiikan konventioita ja rajoja, ja näyttelyssä niitä katsookin ennen kaikkea useiden tekniikoiden ja esitystapojen välillä orgaanisesti ja vapaasti liikkuvana nykytaiteena. Siksi mietityttääkin, onko taidemuotojen rajojen hämärtyessä taidegrafiikkaa ylipäätään tarpeellista, tai mahdollista, kategorisoida omaksi taiteenalakseen? Liika taidelajin määrittämiseen juuttuminen myös helposti häiritsee tai dominoi itsenäisten teosten sisältöjen tarkastelua.
(kuva: SIC/Tuomas Linna, 2018)
Inma Herrera on työskentelyssään, kuten reilu vuosi sitten Huudossa esitetyssä hienossa Transitional Magnetism -näyttelyssä voimakkaasti kyseenalaistanut grafiikan määrityksen pelkkänä painokuvaan nojaavana taidemuotona. Herrera on näyttelyissään yhdistänyt taidegrafiikkaa esineteoksiin ja myös käsitteellistänyt sitä käyttäen grafiikkavälineistöä ja -materiaaleja kuten arabikumia teoksissaan objektinomaisena raaka-aineena. SICissä nähtävässä Towards Samadhi III -installaatiossa tilallinen monotypiavedos yhdistyy veistokseen ja ääniteokseen.
(kuva: SIC/Tuomas Linna, 2018)
Tatu Tuomisen teokset vaikuttavat ensikatsomalta perinteisiltä rakennuspiirrustuksilta, mutta niiden dekonstruoitu kuva-aihe muovaakin uudenlaisia modernistisia arkkitehtuuriutopioita. Sekä kollaasitekniikalla kerrostettu teos sarjasta On the Future of Architecture Since 1889 (Institute) että kuivaneulatekniikalla toteutettu Carceri Contemporanei (Säynätsalon kunnantalo) -sarja kommentoivat modernistisia ihanteita hajottaen ja uudelleen rakentaen teoksen kuvaelementtejä.
Viime vuonna Sinnessä esitetty Inka Bellinnäyttely Synchronicity oli Sinnen ensimmäinen taidegrafiikkaa esittelevä näyttely. Siinä konemaisesta painojäljestä ja minimalistisista kuva-aiheista rakentui kiinnostava ja huolellisesti tematisoitu kuva tekoälyn piirtämästä tulevaisuuden maailmasta. Alkuvuonna Artekilla nähty Vuoden graafikko 2018 -palkintonäyttely Zanni koostui reliefimäisistä teoksista, jotka suhtautuivat grafiikanlehtiin enemmänkin veistosmaisina, värejä ja tekstuureja korostavina esineteoksina. Myös The Eagle Has Landed -näyttelyssä Bellin teokset Moulting I & IIilahduttavat kekseliäisyydellään. Paperia kolmiulotteisesti venyttävissä serigrafiateoksissa tilallisuus asettuu keskiöön, kun itse painojäljestä jää ainoastaan häivähdys näkyviin.
Idun Baltzerserin suurikokoiset, kankaalle toteutetut puupiirrokset kuvaavat nuoria huppariasuisia, poispäin katsojan tarkastelusta kääntyneitä tyttöjä. Materiaalisuus pääsee oikeuksiinsa lähes koko seinän korkuisessa teoksessa, jonka edessä tuntuu pieneltä. Baltzerserin tyttöhahmot omat kääntyneet kohti omaa maailmaansa, jonne katsojaa ei ole kutsuttu mukaan. Perinteinen tekniikka yhdistyy ajattomuudessaan sekä menneeseen että tulevaa kurkottavaan kuva-aiheeseen.
Konsta Ojalan serigrafiaa ja maalausta yhdistävässä, neonväreissään silmissä särisevässä teoksessa Adventures paperi valuu vähitellen kankaaksi, eikä katsoja erota mistä toinen tekniikka alkaa ja toinen päättyy.
Näyttelyn tekijät lähestyvät taidegrafiikkaa kokeellisesti, venyttäen ja muokaten painettua kuvaa ja sen käsitettä, kuin päämäärätietoisesti pyrkien pois kaksiulotteisuuden ja vanhentuneiden käsitysten painolastin alta. Ryhmänäyttelystä huokuu vapautunut, kokeileva ja kollektiivinen tunnelma, joka sopii hyvin mielikuvaan taidegrafiikan tekemisen yhteisöllisyydestä. Teosten sisällöllisen vaihtelevuuden ja aiheiden moninaisuus saa kuitenkin pohtimaan, riittääkö pelkkä erilaisten painomenetelmien käyttö näyttelyn temaattisesti yhdistäväksi tekijäksi? Kaikilta tekijöiltä näkisi mieluusti samalla enemmän teoksia, jotka representoisivat tekijänsä työskentelyä ja siinä käsiteltävää tematiikkaa laajemmin.”
(English below)
